Helsinki oli selvinnyt sodasta moneen muuhun eurooppalaiseen kaupunkiin verrattuna vähällä. Pommituksissa vaurioituneet ja tuhoutuneet rakennukset sekä tyhjät tontit olivat silti osa katukuvaa jopa vuosikymmeniä jatkosodan jälkeen. Materiaalipula, rakentamisen kalleus ja sotakorvaukset hidastivat jälleenrakennusta.. 

C. L. Engelin suunnittelema Kaartin kasarmi tuhotui pahoin jatksodan pommituksissa. Fabianinkadun puoleinen miehistösiipi purettiin, mutta upseerisiipi rakennettiin uudelleen puolustusministeriön ja pääesikunnan virastotaloksi.
Kuvissa Kaartin kasarmi Kasarmintorilta katsoen 1) kesäkuussa 1932 Pietinen, MV, Finna 2) sodan raunioittamana vuonna 1948, Museovirasto, Finna ja 3) vuonna 2009, Timo-Pekka Heima, Museovirasto, Finna.

Asuntopula oli ehkä eniten vuotta 1945 leimanneista ilmiöistä Helsingissä. Helsingin muuttovoitto (n. 3 800 asukasta eli 11,5 muuttajaa 1 000 asukasta kohden) ei ollut poikkeuksellisen suuri, mutta asunnon tarpeessa olivat myös luovutettujen alueiden siirtoväki (n. 30 ooo), sota-aikana avioituneet (n. 26 000) kotiutettavat sotilaat (n. 23 000) ja pommituksissa kotinsa menettäneet (n. 2 000-3 000). Asuntopulan varsinainen syy oli kuitenkin se, että asuntotuotanto oli sodan aikana tyrehtynyt lähes kokonaan, eikä uusia saatu rakennettua tarpeeksi ripeästi.

Lue lisää Historiaportaalista

• Asunnottomuus sodan jälkeisessä Helsingissä
• Pikatalot helpottavat sodanjälkeistä asuntopulaa

Helsinki kypsyi sodan aikana jo 1930-luvulla suunniteltuun esikaupunkiliitokseen, joka toteutettiin 1.1.1946. Alueliitoksessa Helsinki sai noin 51 000 uutta asukasta ja kaupungin pinta-ala viisinkertaistui.

Alueellinen laajentuminen merkitsi myös henkistä laajentumista: Helsinki ympäristöineen alettiin nähdä sekä talousalueena että kehittämiskohteena Helsinginniemeä laajempana kokonaisuutena, pääkaupunkiseutuna. 

Lue lisää Historiaportaalista

• Suuri alueliitos 1946

Toinen maailmansota päättyi Euroopassa huhtikuussa ja Tyynellämerellä elokuussa 1945. Ulkomaankauppaa ei käyty eikä pula-aika helpottanut, pikemminkin päin vastoin. Lähes kaikki elämän perustarpeet olivat säännöstelyn piirissä, ja säännöstelyannokset olivat jopa pienempiä kuin sota-aikana. Pienimmillään annokset olivat toukokuusta elokuuhun.

Rauha oli tuonut tullessaan uuden ajan ja uudet aatteet. Vasemmistopuolueet ja erityisesti sotien välisenä aikana kielletty kommunistinen puolue ottivat paikkansa kaupunkitilassa järjestämällä suuria joukkokokouksia ja mielenilmauksia. Työväenliike palasi myös senaatintorille, joka oli sotien välisenä aikana ollut lähinnä akateemisten ja porvarillisten tapahtumien näyttämö.

Kaupunkielämään palasivat vahvoina myös muut yleisötilaisuudet: kulkueet, messut, näyttelyt, konsertit ja urheilutapahtumat.

Myös kunnallispolitiikassa oltiin sodan jälkeen uudessa tilanteessa, kun porvaripuolueet joutuivat puolustuskannalle nousevaa vasemmistoa vastaan. Kunnallispolitiikka muuttui perinteisestä asioiden byrokraattisesta hoitamisesta aatteelliseksi päätöksenteoksi.

Poliittisissa voimasuhteissa tapahtui merkittäviä siirtymiä, mutta kaupungin vakaa ja konservatiivinen virkakoneisto ei muutoksista juuri horjunut. Se jatkoi perusteellista asioiden valmistamiseen, käsittelyyn ja toimeenpanoon liittyvää työskentelyään.